”On alkanut ärsyttämään koko Asta Leppä”, lukee nettipalstalla.
”Uskomaton ruikuttaja.”
”Uskomaton ruikuttaja.”
Haluatteko
yrittää samaa: kirjoittaa lehtijuttuja ja kolumneja elämästänne ja kokemuksistanne,
lähipiiristänne?
Jos palaute on
tuota, niin minkä hemmetin vuoksi?
Olenko narsisti?
Tavoittelenko mainetta ja (kyseenalaista) kunniaa?
Haluanko nimeni olevan kaikkien huulilla?
Oikeasti? Jostakin noin tympeästä tästä nyt
on kyse?
Kenties osittain.
Kun kirjoitin
Helsingin Sanomien Sunnuntai-osion kolumnissa moittineeni lasta tämän
sijoituttua kolmanneksi viimeiseksi hiihtokisoissa, vihainen rouva lähetti kotiosoitteeseeni
käsinkirjoitetun kirjeen:
”Häpeän
puolestasi. Olet äitien pohjasakkaa.”
Kun kirjoitin
poikani vaikeudesta löytää harrastusta, anonyymissa meilissä minua moitittiin
lapseni yksityisyyden rikkomisesta.
Kun kirjoitin
kirjan mieheni kuolemasta, minua syytettiin ruumiin häpäisemisestä.
Miksi sitten teen
tällaista?
Eikö omasta
elämästä kirjoittaminen ole noloa?
Eikö se ole moraalitonta?
Eikö se ole moraalitonta?
Tämän vuoden toukokuussa osallistuin Tampereen yliopiston ja Sanoma
Akatemian järjestämään narratiivisen lehtikirjoittamisen work-shopiin. Pitkän
linjan toimittajat, monissa liemissä keitetyt ja maailman parhaisiin lehtiin
kirjoittaneet Mark Kramer ja Daniel Menaker, puhuivat muun muassa omasta
äänestä, subjektiivisuudesta ja ihmisten tarinoihin kaivautumisesta.
”I don´t believe in objectivity. Period.” lausui Daniel puheenvuoronsa aluksi, ja läsnäolijat
hyrisivät.
Itsekin hyrisin,
mutta ponnettomasti ja apeasti.
Saatoimme puhua haastattelutekniikoista ja minä-muodossa kirjoittamisesta maailman tappiin, mutta se ei muuttanut erästä olennaista seikkaa: sitä, että asenne esillä oloa ja itsestään kertomista kohtaan oli Suomessa tyystin toinen kuin rapakon takana.
Saatoimme puhua haastattelutekniikoista ja minä-muodossa kirjoittamisesta maailman tappiin, mutta se ei muuttanut erästä olennaista seikkaa: sitä, että asenne esillä oloa ja itsestään kertomista kohtaan oli Suomessa tyystin toinen kuin rapakon takana.
Sillä oli syynsä.
Ennen
takinkäännöstäni kirjoitin vuosikaudet tuiki tavallisia lehtijuttuja. Niin kuin
suurin osa meistä sain hyvin usein tuta haastateltavien epäluulon toimittajia kohtaan.
Olipa kyseessä sitten julkkis tai asiantuntija heitä piti monesti vasiten taivutella,
että he suostuisivat juttuun.
Jälkeenpäin kahvipöydässä saatoimme kollegojen kanssa kehuskella, jos olimme saaneet simpukkamaisen haastateltavan avautumaan ja paljastamaan sielunsa – olihan tuloksena mahtihaastattelu.
Sellainen lehtijuttu läheni parhaimmillaan kirjallisuutta. Haastateltavasta tuli henkilö, joka melkeinpä eli ja hengitti lehden sivulta.
Jälkeenpäin kahvipöydässä saatoimme kollegojen kanssa kehuskella, jos olimme saaneet simpukkamaisen haastateltavan avautumaan ja paljastamaan sielunsa – olihan tuloksena mahtihaastattelu.
Sellainen lehtijuttu läheni parhaimmillaan kirjallisuutta. Haastateltavasta tuli henkilö, joka melkeinpä eli ja hengitti lehden sivulta.
Mutta kaiken aikaa
minua kaikersi tämä: tiesivätkö kaikki, mihin he suostuivat?
Tiesivätkö he, mihin meidän kirjoituksemme saattoi johtaa: että heidän persoonansa sai muodon, joka toistui lehdestä toiseen ja vahvisti itse itseään?
Tiesivätkö he, mihin meidän kirjoituksemme saattoi johtaa: että heidän persoonansa sai muodon, joka toistui lehdestä toiseen ja vahvisti itse itseään?
Tein 90-luvulla
haastattelun nuoresta kansanedustajasta nimeltä Kirsi Piha. Nimitin häntä otsikossa ”Pupu Söpöksi”. Nimitys seurasi
Pihaa uskomattoman pitkään. Aloin ensimmäistä kertaa pohtia viattomiltakin
kuulostavien sanojen seurauksia.
Nyt arvot ovat
siinä määrin koventuneet, että kirjoitettua juttua ei enää noin vain tarkistuteta haastateltavalla. Sitä pidetään ruskeakielisyytenä ja henkisenä laiskuutena.
Käytän siis koko psykologisen
tietotaitoni saadakseni haastateltavasta irti hänen intiimimmät muistonsa ja
kirjoitan ne lehteen. Olen näytellyt sydänystävää, vaikka olen viettelijä, joka
heti halunsa tyydytettyään muuttuu kylmäksi ja etäiseksi.
Mutta hei, onhan
haastateltava suostunut.
Voimme pestä kätemme.
Emmehän ole vastuussa kuin jutulle. Niin Kramer ja Menakerkin tuntuivat ajattelevan.
Se vain, että ajatus haastattelusta on aivan eri kuin se
hetki, jolloin se ilmestyy todellisena lehdessä – kun se alkaa vaikuttaa ja
levittäytyä ympäristöönsä.
Ihmiset näet lukevat juttua aivan eri tavoin kuin olit bona fide kuvitellut...
Ihmiset näet lukevat juttua aivan eri tavoin kuin olit bona fide kuvitellut...
Tuon eron olen
saanut tuta kirjoitettuani itsestäni ja läheisistäni.
Nämä samat
suolaiset aallot ovat räiskähtäneet monen matkan varrelle jättämäni
haastateltavan kasvoille.
Tältä se siis oikeasti
tuntuu.
Ihmisten käsitys yksityisyydestä on hyvin kaksinaismoralistinen. Somen myötä siitä
on tullut myös jakomielitautinen.
Mitä
julkisemmaksi yksityinen elämämme on Facebookin, Instagramin ym. myötä muuttunut,
sitä enemmän kontrolloimme sitä. Haluamme syödä ja säästää kakun, näytämme
julkisivua, meikattua naamaa.
Yhtäkkiä kaikki
muu on ”pahasta”.
Niin kuin
elämäntapakouluttajat muistuttavat: valkoiset tennissukat ovat loukkaus
kanssaihmisiä kohtaan.
Yhä kärkkäämmin
ajattelemme, että ikävistä asioista kirjoittamisen kanssa on sama juttu. Ne
pahoittavat mielemme.
Jos joku kertoo
lehdessä syövästään, hän saa toki rohkaisevaa palautetta, mutta aina myös kosolti
paheksuntaa. Syöpä kenties vielä menettelee, mikään pienempi vaiva tai murhe ei.
Niistä valittaminen on ”narsismia”.
Elämä muuttuu
julkisivuksi ja draamaksi, niiden välissä ei ole mitään.
Familistisessa
perhearvoja korostavassa yhteiskunnassa eritoten lapset nauttivat
luodinkestävästä suojelusta; mikään paha ei saa koskettaa heitä, edes
teoreettisesti. Siksi on paheksuttua kertoa heistä mitään.
Lähellä on aika,
jolloin mistään vähäpätöisestä, ikävästä tai kurjasta ei saa kirjoittaa. Arki leikataan pätkiksi
leikkausstudion lattialle, ja vain lavastetut huippuhetket mahdutetaan
draamaan.
Enää korkeintaan white trash tilittää masennuksestaan Big Brother –talon laiskanlinnoissa. Siitä hyvästä he saavat osakseen koko kansankunnan sylkykupin roolin.
Enää korkeintaan white trash tilittää masennuksestaan Big Brother –talon laiskanlinnoissa. Siitä hyvästä he saavat osakseen koko kansankunnan sylkykupin roolin.
Kirjoittamisen
arvoiset asiat sijoitetaan jo nyt valtaosin muualle, kehitysmaihin, Kiinaan, troposfääriin. Meidän arkemme on niihin verrattuna mitätöntä ja vähäpätöistä (vaikka minun mielestäni kaikki liittyy kaikkeen, eikä mikään ole yksiulotteista).
Aivan kuten fiksut ihmiset ilmoittavat katselevansa teeveestä korkeintaan uutisia ja dokumentteja, omien ongelmien julkinen paljastelu on heidän mielestään lähtökohtaisesti moukkamaista, vaikka se tapahtuisi kuinka analyyttisesti.
Ongelmat on syytä pitää piilossa.
Ainakin ne on syytä olla ratkaistu.
On tarjottava vähintäänkin häpi end, samalla tavalla kuin Rasmus-Nallen seikkailut päättyvät aina pannukakkukesteihin.
Kuvassa on esiinnyttävä "edukseen" tai ei lainkaan.
Sen vuoksi kun nykyisin nappaan
valokuvan torilla tai urheilukentällä, miltei aina joku saapastelee luokseni ja
vaatii ankaralla äänellä, että poistan hänen kuvansa muistikortilta.
Pelkäämme
paljastumisen hetkeä.
Haluamme itse
hallita omaa kuvaamme.
Se on ymmärrettävää - kuka nyt helvetti soikoon haluaisi mutaa naamalleen - mutta myös kuristavan surullista.
Pelkään, että onnellisuusmuurien takana tapahtuu entistä kauheampia asioita.
Sillä jostakin itselleni tuntemattomasta syystä kulttuurimme poroporvarillistuu kiihtyvällä vauhdilla.
Ja tähän oikeistolaisuuteen kuuluu julkisivun politiikka.
Sen vuoksi loaferit ja taskuliinat eivät ole mikään merkityksetön sivujuonne, vaan nykypäivän aatteellista puhetta.
Sillä jostakin itselleni tuntemattomasta syystä kulttuurimme poroporvarillistuu kiihtyvällä vauhdilla.
Ja tähän oikeistolaisuuteen kuuluu julkisivun politiikka.
Sen vuoksi loaferit ja taskuliinat eivät ole mikään merkityksetön sivujuonne, vaan nykypäivän aatteellista puhetta.
Esseekokoelmassaan Yksin ja
Kaukana amerikkalainen kirjailija Jonathan
Franzen kirjoittaa:
”… omaelämäkerrallisten
riskien ottaminen saattaa olla arvokasta, eikä pelkästään kirjoittamista, vaan
myös ihmissuhteita ajatellen: itse asiassa kirjailija saattaa tehdä veljelleen,
äidilleen tai parhaalle ystävälleen palveluksen antaessaan hänelle tilaisuuden
osoittaa, että hänestä sopii kirjoittaa – luottaessaan siihen, että on hänelle
rakas joka osaltaan, kirjallisuus mukaan luettuna.”
Tämä voi
kuulostaa moraaliselta luikertelulta ja haukotuttavalta seli-seliltä.
Vaan entäpä tämä:
”Kaikkein
tärkeimmäksi osoittautuu lopulta se, että kirjoittaja kirjoittaa niin
totuudenmukaisesti kuin mahdollista.”
Franzen ei mene
lankaan, vaan muistaa tähdentää: ”niin kuin mahdollista”. Totuutta ei ole, eikä
ihminen voi koskaan olla rehellinen.
Molemmat ovat absoluutteja, jumalan ominaisuuksia.
Ihminen, joka väittää puhuvansa ”totta”, on silmissäni huijari. Tosin nykyisin tällaiset väitteet (”puhun totta”, ”olen rehellinen”) ovat erittäin suosittuja, koska mitä lujemmin ihminen näin toteaa, sitä uskottavammalta hän vaikuttaa.
Molemmat ovat absoluutteja, jumalan ominaisuuksia.
Ihminen, joka väittää puhuvansa ”totta”, on silmissäni huijari. Tosin nykyisin tällaiset väitteet (”puhun totta”, ”olen rehellinen”) ovat erittäin suosittuja, koska mitä lujemmin ihminen näin toteaa, sitä uskottavammalta hän vaikuttaa.
Ja uskottavuus merkitsee valtaa.
Joka kerta kun
olen kirjoittanut itsestäni tai läheisistäni, pelkään. Olen vatsanahka paljaana
maailman edessä. Monet käyttävätkin tilaisuutta hyväkseen ja käyvät
potkaisemassa, toki huppu kasvojen edessä. Tulkinta on: kun paljastat heikkoutesi, annat meillekin luvan halveksia sinua.
Kun juttu
ilmestyy ja sen jälkivaikutukset leviävät kuin renkaat vedessä, saan kuitenkin maistaa
omaa lääkettäni – miltä sadoista haastateltavistani on tuntunut minun onkimieni
intiimiyksien ilmestyttyä laajalevikkisessä lehdessä.
Minun on niin
ikään hoidettava jälkipyykki läheisteni kanssa.
Olen silti samaa
mieltä kuin Franzen. Rehellisyys on tärkeää. Tarkoitan tällä – ja luulen
Franzeninkin tarkoittavan – aristoteelista ihannetta rehellisyydestä.
On tunnettava itsensä niin hyvin kuin
mahdollista.
On pantava kääntöpuolikin likoon.
Tuolloin vesi
samentuu ja muuttuu mustaksi.
En muutu yhtään sen
paremmaksi ihmiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti