maanantai 25. elokuuta 2014

Puolustuspuhe, eräänlainen (piti ilmestyä eräässä lehdessä, mutta vedin sen pois viime hetkellä, nolouttani - käsittelee samaa teemaa kuin edellinen blogaukseni)



”On alkanut ärsyttämään koko Asta Leppä”, lukee nettipalstalla.

”Uskomaton ruikuttaja.”

Haluatteko yrittää samaa: kirjoittaa lehtijuttuja ja kolumneja elämästänne ja kokemuksistanne, lähipiiristänne?

Jos palaute on tuota, niin minkä hemmetin vuoksi? 

Olenko narsisti? 

Tavoittelenko mainetta ja (kyseenalaista) kunniaa?

Haluanko nimeni olevan kaikkien huulilla?

Oikeasti? Jostakin noin tympeästä tästä nyt on kyse?

Kenties osittain.

Kun kirjoitin Helsingin Sanomien Sunnuntai-osion kolumnissa moittineeni lasta tämän sijoituttua kolmanneksi viimeiseksi hiihtokisoissa, vihainen rouva lähetti kotiosoitteeseeni käsinkirjoitetun kirjeen:

”Häpeän puolestasi. Olet äitien pohjasakkaa.”

Kun kirjoitin poikani vaikeudesta löytää harrastusta, anonyymissa meilissä minua moitittiin lapseni yksityisyyden rikkomisesta.

Kun kirjoitin kirjan mieheni kuolemasta, minua syytettiin ruumiin häpäisemisestä.

Miksi sitten teen tällaista?

Eikö omasta elämästä kirjoittaminen ole noloa?

Eikö se ole moraalitonta?


Tämän vuoden toukokuussa osallistuin Tampereen yliopiston ja Sanoma Akatemian järjestämään narratiivisen lehtikirjoittamisen work-shopiin. Pitkän linjan toimittajat, monissa liemissä keitetyt ja maailman parhaisiin lehtiin kirjoittaneet Mark Kramer ja Daniel Menaker, puhuivat muun muassa omasta äänestä, subjektiivisuudesta ja ihmisten tarinoihin kaivautumisesta.

”I don´t believe in objectivity. Period.” lausui Daniel puheenvuoronsa aluksi, ja läsnäolijat hyrisivät.

Itsekin hyrisin, mutta ponnettomasti ja apeasti. 

Saatoimme puhua haastattelutekniikoista ja minä-muodossa kirjoittamisesta maailman tappiin, mutta se ei muuttanut erästä olennaista seikkaa: sitä, että asenne esillä oloa ja itsestään kertomista kohtaan oli Suomessa tyystin toinen kuin rapakon takana.

Sillä oli syynsä.

Ennen takinkäännöstäni kirjoitin vuosikaudet tuiki tavallisia lehtijuttuja. Niin kuin suurin osa meistä sain hyvin usein tuta haastateltavien epäluulon toimittajia kohtaan. Olipa kyseessä sitten julkkis tai asiantuntija heitä piti monesti vasiten taivutella, että he suostuisivat juttuun.

Jälkeenpäin kahvipöydässä saatoimme kollegojen kanssa kehuskella, jos olimme saaneet simpukkamaisen haastateltavan avautumaan ja paljastamaan sielunsa – olihan tuloksena mahtihaastattelu. 

Sellainen lehtijuttu läheni parhaimmillaan kirjallisuutta. Haastateltavasta tuli henkilö, joka melkeinpä eli ja hengitti lehden sivulta.

Mutta kaiken aikaa minua kaikersi tämä: tiesivätkö kaikki, mihin he suostuivat? 

Tiesivätkö he, mihin meidän kirjoituksemme saattoi johtaa: että heidän persoonansa sai muodon, joka toistui lehdestä toiseen ja vahvisti itse itseään?

Tein 90-luvulla haastattelun nuoresta kansanedustajasta nimeltä Kirsi Piha. Nimitin häntä otsikossa ”Pupu Söpöksi”. Nimitys seurasi Pihaa uskomattoman pitkään. Aloin ensimmäistä kertaa pohtia viattomiltakin kuulostavien sanojen seurauksia.

Nyt arvot ovat siinä määrin koventuneet, että kirjoitettua juttua ei enää noin vain tarkistuteta haastateltavalla. Sitä pidetään ruskeakielisyytenä ja henkisenä laiskuutena.

Käytän siis koko psykologisen tietotaitoni saadakseni haastateltavasta irti hänen intiimimmät muistonsa ja kirjoitan ne lehteen. Olen näytellyt sydänystävää, vaikka olen viettelijä, joka heti halunsa tyydytettyään muuttuu kylmäksi ja etäiseksi.

Mutta hei, onhan haastateltava suostunut.

Voimme pestä kätemme. Emmehän ole vastuussa kuin jutulle. Niin Kramer ja Menakerkin tuntuivat ajattelevan.

Se vain, että ajatus haastattelusta on aivan eri kuin se hetki, jolloin se ilmestyy todellisena lehdessä – kun se alkaa vaikuttaa ja levittäytyä ympäristöönsä. 

Ihmiset näet lukevat juttua aivan eri tavoin kuin olit bona fide kuvitellut...

Tuon eron olen saanut tuta kirjoitettuani itsestäni ja läheisistäni.

Nämä samat suolaiset aallot ovat räiskähtäneet monen matkan varrelle jättämäni haastateltavan kasvoille.

Tältä se siis oikeasti tuntuu.


Ihmisten käsitys yksityisyydestä on hyvin kaksinaismoralistinen. Somen myötä siitä on tullut myös jakomielitautinen.

Mitä julkisemmaksi yksityinen elämämme on Facebookin, Instagramin ym. myötä muuttunut, sitä enemmän kontrolloimme sitä. Haluamme syödä ja säästää kakun, näytämme julkisivua, meikattua naamaa.

Yhtäkkiä kaikki muu on ”pahasta”.

Niin kuin elämäntapakouluttajat muistuttavat: valkoiset tennissukat ovat loukkaus kanssaihmisiä kohtaan.

Yhä kärkkäämmin ajattelemme, että ikävistä asioista kirjoittamisen kanssa on sama juttu. Ne pahoittavat mielemme.

Jos joku kertoo lehdessä syövästään, hän saa toki rohkaisevaa palautetta, mutta aina myös kosolti paheksuntaa. Syöpä kenties vielä menettelee, mikään pienempi vaiva tai murhe ei. Niistä valittaminen on ”narsismia”.

Elämä muuttuu julkisivuksi ja draamaksi, niiden välissä ei ole mitään.

Familistisessa perhearvoja korostavassa yhteiskunnassa eritoten lapset nauttivat luodinkestävästä suojelusta; mikään paha ei saa koskettaa heitä, edes teoreettisesti. Siksi on paheksuttua kertoa heistä mitään.

Lähellä on aika, jolloin mistään vähäpätöisestä, ikävästä tai kurjasta ei saa kirjoittaa. Arki leikataan pätkiksi leikkausstudion lattialle, ja vain lavastetut huippuhetket mahdutetaan draamaan. 

Enää korkeintaan white trash tilittää masennuksestaan Big Brother –talon laiskanlinnoissa. Siitä hyvästä he saavat osakseen koko kansankunnan sylkykupin roolin.

Kirjoittamisen arvoiset asiat sijoitetaan jo nyt valtaosin muualle, kehitysmaihin, Kiinaan, troposfääriin. Meidän arkemme on niihin verrattuna mitätöntä ja vähäpätöistä (vaikka minun mielestäni kaikki liittyy kaikkeen, eikä mikään ole yksiulotteista).

Aivan kuten fiksut ihmiset ilmoittavat katselevansa teeveestä korkeintaan uutisia ja dokumentteja, omien ongelmien julkinen paljastelu on heidän mielestään lähtökohtaisesti moukkamaista, vaikka se tapahtuisi kuinka analyyttisesti.

Ongelmat on syytä pitää piilossa.

Ainakin ne on syytä olla ratkaistu.

On tarjottava vähintäänkin häpi end, samalla tavalla kuin Rasmus-Nallen seikkailut päättyvät aina pannukakkukesteihin.

Kuvassa on esiinnyttävä "edukseen" tai ei lainkaan.

Sen vuoksi kun nykyisin nappaan valokuvan torilla tai urheilukentällä, miltei aina joku saapastelee luokseni ja vaatii ankaralla äänellä, että poistan hänen kuvansa muistikortilta.

Pelkäämme paljastumisen hetkeä.

Haluamme itse hallita omaa kuvaamme.

Se on ymmärrettävää - kuka nyt helvetti soikoon haluaisi mutaa naamalleen - mutta myös kuristavan surullista.

Pelkään, että onnellisuusmuurien takana tapahtuu entistä kauheampia asioita.

Sillä jostakin itselleni tuntemattomasta syystä kulttuurimme poroporvarillistuu kiihtyvällä vauhdilla.

Ja tähän oikeistolaisuuteen kuuluu julkisivun politiikka.

Sen vuoksi loaferit ja taskuliinat eivät ole mikään merkityksetön sivujuonne, vaan nykypäivän aatteellista puhetta.


Esseekokoelmassaan Yksin ja Kaukana amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen kirjoittaa:

”… omaelämäkerrallisten riskien ottaminen saattaa olla arvokasta, eikä pelkästään kirjoittamista, vaan myös ihmissuhteita ajatellen: itse asiassa kirjailija saattaa tehdä veljelleen, äidilleen tai parhaalle ystävälleen palveluksen antaessaan hänelle tilaisuuden osoittaa, että hänestä sopii kirjoittaa – luottaessaan siihen, että on hänelle rakas joka osaltaan, kirjallisuus mukaan luettuna.”

Tämä voi kuulostaa moraaliselta luikertelulta ja haukotuttavalta seli-seliltä.

Vaan entäpä tämä:

”Kaikkein tärkeimmäksi osoittautuu lopulta se, että kirjoittaja kirjoittaa niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista.”

Franzen ei mene lankaan, vaan muistaa tähdentää: ”niin kuin mahdollista”. Totuutta ei ole, eikä ihminen voi koskaan olla rehellinen. 

Molemmat ovat absoluutteja, jumalan ominaisuuksia. 

Ihminen, joka väittää puhuvansa ”totta”, on silmissäni huijari. Tosin nykyisin tällaiset väitteet (”puhun totta”, ”olen rehellinen”) ovat erittäin suosittuja, koska mitä lujemmin ihminen näin toteaa, sitä uskottavammalta hän vaikuttaa.

Ja uskottavuus merkitsee valtaa.

Joka kerta kun olen kirjoittanut itsestäni tai läheisistäni, pelkään. Olen vatsanahka paljaana maailman edessä. Monet käyttävätkin tilaisuutta hyväkseen ja käyvät potkaisemassa, toki huppu kasvojen edessä. Tulkinta on: kun paljastat heikkoutesi, annat meillekin luvan halveksia sinua.

Kun juttu ilmestyy ja sen jälkivaikutukset leviävät kuin renkaat vedessä, saan kuitenkin maistaa omaa lääkettäni – miltä sadoista haastateltavistani on tuntunut minun onkimieni intiimiyksien ilmestyttyä laajalevikkisessä lehdessä.

Minun on niin ikään hoidettava jälkipyykki läheisteni kanssa.

Olen silti samaa mieltä kuin Franzen. Rehellisyys on tärkeää. Tarkoitan tällä – ja luulen Franzeninkin tarkoittavan – aristoteelista ihannetta rehellisyydestä. 

On tunnettava itsensä niin hyvin kuin mahdollista. 

On pantava kääntöpuolikin likoon.

Tuolloin vesi samentuu ja muuttuu mustaksi.

En muutu yhtään sen paremmaksi ihmiseksi.

Mutta voin hitto soikoon sentään hengittää täysillä, täysin palkein.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti